Siivouspäivä

Akvaario oli lomaviikon verran itseohjautuvassa avohoidossa, ja sen jälkeen työkiireet ovat pitäneet huolta siitä, ettei altaalle ole muutamaan viikkoon uhrattu juuri muuta kuin väsyneitä silmäyksiä. Lopulta tulos alkoi näyttää aika murheelliselta: laseihin oli kertynyt reilusti ruskeaa pölymäistä levää, paikoiltaan pudonneet korallit lojuivat hiekan seassa ja voivat huonosti. Muutoinkin altaassa vallitsi jotenkin kaoottinen tunnelma.

Oli selvästi tullut siivouspäivän aika

Uusi terä leväraappaan, pitkät hansikkaat käteen ja ei kun kimppuun. Kun allas on 60 senttiä korkea, ja minä vain vajaan metrin pidempi, saan takalasin puhdistamisessa aina ylittää itseni. Kirjaimellisesti.  Vaikka raapassa on hyvä varsi, joudun silti kurottumaan ja samaan aikaan taipumaan kummallisille mutkille valaisimen alle, jotta yletän puhdistamaan lasin edes suunnilleen alas asti. Täydellistä tulosta en edes havittele, mutta mieluusti kuitenkin katselen taustan siniväriä edes vähän kalkki- ja pölylevän sijasta.

Mutta lomaviikko oli saanut aikaan muutakin harmia kuin levää laseihin. Useampikin koralli oli pudonnut paikoiltaan ja oli sen takia aika huonossa hapessa. Mikä kumma siinä on, että siihen asti tukevasti paikoillaan pysyneet korallit päättävät irrota juuri, kun olet poissa?

Hyvin murheissani olen siitä, että sini-vihreä, tarkempaa lajimääritystä vailla oleva Acropora oli joutunut Euphyllia glabrescensin lonkeroihin. Ei näyttänyt Acro hyvältä. Pari oksaa oli aivan valkoisena ja kärkien kaikki neonvihreä väri oli hävinnyt.  Leikkasin kuolleet haarat ja tarjosin sille parasta, mitä tiesin, eli kylvyn. Hieman se tuntui virkistyvän oltuaan muutaman tunnin Ultra Min aminohappo-vitamiinin hellässä huomassa.  Tänään asettelin sen tukevasti mukavalle paikalle ja toivon sille parasta.  Samalla yritin hakea turvallisempia paikkoja muutamalle muullekin korallille.

Ja sitten ryhdyin murhaajattareksi

Xenia oli kiva vielä vuosi sitten, kun altaassa ei paljon muuta ollut. Se kasvoi nopeasti ja näytti kasvaessaan aika mukavalta. Mutta – kuten minua varoiteltiin – kun Xenialle kääntää hetkeksi selkänsä, se täyttää koko altaan. Olen harventanut sitä aikaisemminkin, mutta tänään kiskoin pitkillä pinseteillä irti kaiken, minkä sain. Ja ruiskutin vielä kiehuvaa vettä päälle. 

Arvaan, että taistelu Xenian kanssa ei jää tähän, mutta riittää kyllä yhdelle päivälle.

Simpukkaravintola on avattu!

En ole tähän asti mitenkään erikseen täsmäruokkinut altaan koralleja, vaan ne ovat saaneet tyytyä siihen, mitä ovat itse onnistuneet pyydystämään. Ruokin kaloja aika monipuolisesti hiutaleilla, artemialla ja mysiksellä, ja uskon, että tuosta tarjonnasta liikenee jotain myös koralleille.  Ja mielestäni kaikki korallit ovat kyllä pysyneetkin ihan ”hyvässä lihassa” ja nyt uuden valaistuksen myötä ne kasvavatkin melkein silmissä.

Koska aika monet harrastajat kumminkin ruokkivat erikseen vuokkojaan, päätin minäkin sitten tarjota noille upeille punaisille kuplavuokoilleni vähän tuhdimpaa hiukopalaa. Niin, vuokkoja on nyt siis kaksi, kun pian kotiutumisen jälkeen alkuperäinen vuokko päätti jakaantua, ja yhdestä tuli kaksi.  

Arvelin äyriäispainotteisen ruokavalion olevan hyväksi mereneläimille ja ostin raakaa kuorittua kampasimpukkaa. Parasta, mitä Hirvensalon K-marketin pakastealtaasta rahalla saa.

Pilkoin simpukasta pieniä paljoa ja tarjoilin pinseteillä vuokon lonkeroille. Vilahdus vain, ja pala oli kadonnut vuokon uumeniin! Aivan selvästi altaasta kantautui pieni maiskahdus ja sen päälle tukahdutettu röyhtäisy… Annoin pari palaa kummallekin vuokolle ja kuvittelin niiden sitten olevan kylläisiä.

Sen jälkeen katoin pöydän myös altaan muille asukkaille, ja nehän sekosivat tykkänään! Lysmata Amboinensis-rapu hyökkäsi saksillaan kiinni kuin sika limppuun, ja siniset koralliahvenet hohtivat niin syvää neonsineä, etteivät koskaan aiemmin. Ne poukkoilivat hulluina pienten simpukan palojen perään ja irvistelivät toisilleen pelottavasti. Ruskoraitatokko nappasi niin ison palan, että pelkäsin sen tukehtuvan. Vain keltavälskäri taisi jäädä näissä kemuissa nuolemaan näppejään, sillä hitaana ja arkana sen ulottuville ei osunut juuri mitään. 

Eivätkä ne vuokotkaan olleet tulleet kylläisiksi vielä ensimmäisellä kattauksella. Ehei, nälkä oli jäänyt, ja ne kävivät ahnaasti kiinni murusiin, joita kalojen syömingeistä putosi. Olisivat varmaan syöneet itsensä palloiksi, jos en olisi sulkenut ravintolaa. 

Kuplavuokko jakaantui!

Kaksi viikkoa sitten riutalle muuttanut kuplavuokko on jakaantunut kahtia! En oikeastaan tiedä, onko se hyvä vai huono asia tai mistä jakaantuminen johtuu.  Yrittääkö se säilyäkseen pelastaa itsestään edes jotain? Vai silkasta ilostako jakaantui?  Mutta joka tapauksessa aika hauskaa, että niitä on nyt kaksi. 

Eilen alkuperäinen yksilö päätti ottaa jalan alleen ja lähti hivuttamaan itseään uusiin asemiin. Ei se pitkälle muuttanut, mutta asumuksensa toiseen syrjään nyt kumminkin. Jotenkin se näyttikin vähän hajanaiselta; tosi avoimelta ja levinneeltä, kuplat hyvin pulleina. Ja tuloksena oli sitten yhden muuttuminen kahdeksi.

Olen tässä myös ihmetellyt kuplavuokon tieteellistä nimeä: Entacmaea quadricolor. Vanhan latinistin korvaan kuullostaa siltä, että tuolla olisi jotain tekemistä neljän värin kanssa. Tähän asti vuokko on kumminkin ollut vain ja ainoastaan oranssin punainen.  Mutta nyt jakaantumisen jälkeen esille on tullut myös vihreää ja ehkä aavistus sinistä. Mahtaako tulla vielä neljäskin väri?

Kiehtovaa on elämä riutalla!

Kuplia ja piikkejä

Hovihankkija Siniriutta tarjoili kakkua ja kahvia uuden laajennusosansa kunniaksi, ja tarjolla oli myös uusia merenmötiäisiä. Tai no, tarjolla ja tarjolla – kyllä niistä maksamaan joutui. Ja merivedestä kun on kyse, niin aika suolaisestikin.

Joka tapauksessa Turkuun kulkeutui pinkki Seriatopora hystrix, punainen kuplavuokko Entacmaea quadricolor  ja merisiili Tripneustes Gratilla. Niin ja muutama turbo tai mikä lie kotilo lisää. 

Uuden ledivalaistuksen rohkaisemana uskallan toivoa, että kivikorallitkin nyt pärjäisivät entistä paremmin, ja tuo pinkki kaunokainenkin viihtyisi ja kasvaisi.
Sen suojissa asustelee pikkuruinen korallirapu. Sieltä se kurkkii ympärilleen ja huitoo pelottavasti saksillaan, jos joku menee liian lähelle. Altaan Pocillopora-korallissa on samanlainen. Mahtavatkohan nuo kaksi nyt ruveta hengailemaan yhdessä?

Kuplavuokko on upea! Tarjosin sille mukavaa asumusta avarassa kivenkolossa ja sinne se nyt ainakin toistaiseksi näyttäisi asettuneen. Kaipa se tietää, missä tahtoo olla, ja muuttakoon sitten halunsa mukaan. Minä en aio sitä siirrellä, kuten ymmärtämättömyyttäni tein ensimmäisen kuplavuokon kanssa vuosi sitten. Siitä ei hyvää seurannut, ja vuokko päättikin sitten heittää lusikan nurkkaan aika pian tulonsa jälkeen.

Vuokon sijainti on nyt niin kaukana vuokkokalojen reviiriltä, että tuskin ne ottavat sitä asunnokseen. Eivät ne taida muutoinkaan paljon perustaa koralleista suojapaikkoina, koska kelvollisista tarjoomuksista huolimatta nuo viettävät yönsäkin mieluummin reunalistan suojissa kyyhöttäen.

Tuo merisiili on mainio tapaus myös. Sympaattinen piikkipallo, joka muina siileinä liukuu pitkin allasta ja hoitaa siinä sivussa talonmiehen hommia ahtaamalla itseensä levää. Paitsi hauskan näköinen, tuo merisiili on siis myös hyvin höydyllinen.

Elo riutalla tuntuu asettuneen uomiinsa, paitsi että kivirakennelmat eivät enää ole aivan sitä, mitä alun perin. Kiitos viheliäisten sinisten kaivinkoneiden, ovat taiten suunnitellut kivikaaret ja kielekkeet painuneet niin, että herra Hispiduskin joutui välillä etsimään itselleen uuden kortteerin.

Tylsää hetkeä ei riutalla ole, ja edelleen sen äärellä vierähtää helposti tovi jos toinenkin.  

Harrastus uudessa valossa






AquaBeam 1500 XG Ultima Ocean Blue

 

Koko lyhyen merivesiharrastukseni ajan on ollut selvää, että alun perin makeanveden akvaarioon hankittu valaisin ei riitä runsasta valoa vaativien korallien kasvuun riutta-altaassa. Uuden valaisimen hankinta on siis pyörinyt mielessä, mutta tuskaa on aiheuttanut valinnan vaikeus.

Monimetallivalo on kaunista ja sävykästä, mutta wattimäärän kasvattaminen ei houkutellut. Loisteputkilla on mahdollista saada sekä silmää että koralleja miellyttävä valaistus, mutta aika tavalla watteja siihenkin tarvitaan. Ledeistä ei vielä kenellekään ole ehtinyt kertyä laajaa kokemusta, ja siksi luotettavan ratkaisun löytäminen tuntui lähinnä arpapeliltä. 



Allas uudessa valossa

Ledeihin kuitenkin päädyin. Tiedonmuru sieltä, toinen täältä; yksi hyvä kokemus tuolta ja heti perään päinvastainen sieltä. Huoh. Tuskastumista ja suurta epävarmuutta, lopulta päätös: Tropical Marine Centerin AquaBeam 1500 XG Ultima Ocean Blue. Hovihankkijaksi kotimainen Siniriutta Ky, ja nyt ovat uudet valaisimet paikoillaan. Valaisimia on kolme, ja lisänä on kontrolleri, jolla valon määrää säädellään. Kontrollerin avulla riutalle on mahdollista luoda auringonnousun ja -laskun tunnelmaa ja halutessaan voi leiskauttaa vaikka ukkosmyrskyn salamoineen. Ripustus on vielä väliaikainen, mutta sen haitta on ainoastaan esteettinen.

Yhden päivän kokemuksella ei tietenkään voi vielä sanoa yhtään mitään valaistuksen riittävyydestä tai muista ominaisuuksista. Silmämääräisesti valaistus näyttää kauniilta ja kirkkaalta, jotkin värit ovat selvästi syvempiä kuin aikaisemmin. Vaaleanpunainen Montipora capricornis on suorastaan ällöttävän pinkki ja Euphyllian polyyppien kärjet kirkuvat neonvihreinä.

Nähtäväksi jää, miten valovoima riittää korallien tarpeisiin. Erään artikkelin mukaan hankkimani valaisimen aikaisempi versio korvaisi 150 watin monimetallivalaisimen,  ja uusi sukupolvi lienee edeltäjäänsä tehokkaampi. Kun altaan yllä on tähän asti roikkunut reilusti alle 200 wattia monimetalli- ja loisteputkivaloa, voinee valaisutehon arvioida joka tapauksessa vähintäänkin tuplaantuneen.

Toiveikkaana jään odottamaan korallien kasvupyrähdystä!  

Lisävalaistusta:
Aquarium Digest
American Aquarium Products

Synttärit riutalla

Vuosi sitten aloitteleva riutta-akvaristi ryhtyi tuumasta toimeen: korallihiekka ja suolavesi muuttivat tyhjillään olleen lasilaatikon autioksi merenpohjaksi. Valkoinen hiekka hohti ja ilmassa tuntui meriveden tuoksu!

Akvaarioharrastuksen suunnanvaihdokseen johtaneista tapahtumista voi kukin halutessaan lukea tämän blogin ensimmäisestä kirjoituksesta "Kun makea vaihtui suolaiseen".

Sitten alkoi ankara aherrus luonnollisen riuttamaiseman luomiseksi. Vaikka päässä oli jonkinlainen kuva siitä, miltä altaan tulisi näyttää, oli sen toteuttaminen käytäntöön sitten kokonaan toinen juttu.

Riutta-akvaarion perustaa, eli eläviä kiviä aseteltiin uudelleen ja uudelleen; mikään ei näyttänyt hyvältä ja tasapainoiselta. Jos yhden kohdan sai mieleisekseen, näytti toinen entistä huonommalta. Lopulta jonkinlainen sommitelma kuitenkin syntyi, ja niille sijoilleen kivet jäivät. Ja kiitos syvälle pohjahiekkaan asettamisen, lähes paikoillaan ne ovat pysyneetkin, akvaariossa työskentelevistä kaivinkoneista huolimatta.

Onhan siellä elämää

Voi sitä riemua, kun kivistä vihdoin muutaman viikon jälkeen alkoi ilmaantua elämää! Illalla taskulampun valossa oli jännittävää bongata bristle-matoja, pieniä käärmemeritähtiä ja minikokoisia katkarapuja.

Parin kuukauden päästä perustamisesta altaaseen alettiin vähitellen hankkia koralleja ja muuta elävää. Ensimmäiset kalat (vuokkokalapariskunta ja herttuakala) ostettiin huhtikuun lopulla. Siitä eteenpäin eliöstö on maltillisesti täydentyntyt ja allas on vähitellen tekeytynyt kohti oikeaa riutta-akvaariota.

Mennyt vuosi on ollut ihmetyksiä ja oppimista täynnä. Olen pääsääntöisesti tuntenut itseni taitamattomaksi tumpulaksi, mutta mahtuu väliin onneksi sentään joitakin kirkastuksen hetkiäkin. Aloitan toisen vuoteni riuttaharrastajana hyvillä mielin, ja tähyän jo varovaisesti seuraavaan, ehkä ala-altaalliseen kokoonpanoon. Mutta sen aika on aikaisintaan syksyllä. Tai ehkä loppukesästä. Ei ainakaan keväällä!

1-vuotiskemut ovat siis meneillään, ja suuren maailman tyylin tapahtuma on myös videoitu. 

Ole hyvä: Synttärit riutalla (YouTube, kesto n. 3 min.)

Kaivinkoneet akvaariossani

Akvaariossani asuu kaivinkoneita. Ne ovat sinisiä, aika pieniä ja hyvin tehokkaita. Niitä on seitsemän. Ne ovat koralliahvenia Pomacentrus alleni.

Niille eivät kelpaa elävässä kivessä luontojaan olevat runsaat kolot ja onkalot, vaan ne ovat päättäneet ryhtyä hartiapankkirakentajiksi ja kaivaa asumuksensa kivien alle ihan itse. Hiekka vain pöllyää, kun nämä maansiirtokoneet möyryävät. Plesiastrea-koralli oli hautautua kokonaan hiekkaan, ja se oli siirrettävä loitommas rakennustöiden tieltä. Nyt se joutuu enää satunnaisesti ruskoraitatokon suustaan pudottaman irtohiekan kiusaamaksi. Siitä se tuntuu jollain keinoin selviävän itsekseen.

Onneksi altaan kivet ovat melko tukevasti lähes pohjalasissa kiinni. Silti pelkään, että jonakin päivänä jotain romahtaa.

Ahvenien kaivamat onkalot ovat nimittäin aika laajoja. Niissä on vähintään kaksi sisäänkäyntiä ja laajat terassialueet vartioitavina. Ja kyllä ne vartioivatkin! Isoin niistä kävi käteeni kiinni, kun oli siirtämässä edellä mainittua korallia syrjempään. Onneksi oli paksut hanskat kädessä. Vaatii melkoista luonnetta viisisenttiseltä tirriäiseltä käydä kiinni itseään monin kerroin isompaan punaiseen kumihanskaan.

Aika mukava noiden touhua on seurata. Kaivelua lukuun ottamatta ne ovat jokseenkin rauhallisia. Eivät juuri nahistele keskenään eivätkä liioin ahdistele altaan muita asukkeja. Vain kerran oli selvästi tapeltu, kun isoimmalla ahvenella oli otsanahka auki. Ei siitä onneksi tullut sen pahempaa, se parani parissa päivässä.

En tiedä näiden ahventen sukupuolijakaumaa enkä sitä, kumpia nuo kaivinkoneet ovat. Jos sinulla on tietoa asiasta, jätä kommentti tuohon alas. Tieto otetaan kiitollisuudella vastaan.